Ajan tasalla.

Ajan tasalla.

Perustajan silmin: näin H&I Tallqvist sai alkunsa


Oli lauantai-iltapäivä, vuoden 1952 syksynä. Eräs ammattikuljettaja (jo edesmennyt) Birger Björkqvist tuli meille, istahti sohvalle ja alkoi keskustella. Hän aloitti sanomalla että tuli käymään aikomuksenaan myydä meille kuorma-auto.

Ylhäällä kuvassa vasemmalta: Perustajat Serkku-Ingvald ja Harry Tallqvist, Harryn poika Mikael Tallqvist.

"Hänen mielestään täällä oli niin paljon työkelpoista miesväkeä (meitä oli tuolloin viisi). Sinä päivänä keskustelu oli enimmäkseen leikkimielinen mutta hän tuli käymään uudelleen muutaman päivän kuluttua. Minun isäni Vernerinkin mielestä meidän tulisi keksiä jotain. Meitä oli kaksi perhettä, yksi täti ja yksi setä joiden tulisi elää maataloudella. Asiasta käytiin uusi keskustelu mutta kauppoja ei syntynyt.
Meni jälleen tovi kunnes Björkqvist jälleen saapui eräänä lauantai-iltapäivänä. Hän oli itsepäinen, halusi myydä ja sinä lauantaina sovimme auton ostosta ja meistä tuli kuorma-auton omistajia.

Kyllä vain, nyt olimme 40-vuosimallin Fordin omistajia, ei ajokorttia ja sehän piti saada niin nopeasti kuin mahdollista. Minä sain mennä kurssille, joka kesti noin yhden kuukauden Anderssonin verstaalla, missä tuolloin käytiin autokoulua. Sillä välin kun itse suoritin ajokorttia ajattelin että kyllähän auto pitäisi pistää käyntiin ja koeajaa. Menin puimuriliiteriin, pyöräytin koneen ja sehän käynnistyi välittömästi. Niin pitkälle kaikki meni hyvin mutta kun minun piti peruuttaa ulos käänsin liian nopeaa, lopputuloksena painauma lokasuojuksessa sen osuttua ovenpieleen. Silloin kyllä silmät kostuivat, mitä isä ja sedätkin sanoisivat? Kaikki selvitettiin mutta mukavaa se ei ollut.

Kun sain ajokortin kävin kolme kertaa siskoni luona Isossakylässä. Kaikilla kerroilla sain hinauttaa auton kotiin koska se ei käynnistynyt. Sekään ei ollut mukavaa, kotonakin alettiin arvelemaan että taloon oli hankittu pelkkää romua. Sen lisäksi vielä kylän väki näki kun palasimme kotiin autoa hinaten.

Aika riensi ja meidän piti saada ajoa aikaiseksi. Aloimme ajaa hiekkaa Öjaan ja rantatielle Pietarsaareen. Me aloitimme aamulla lastaamalla hiekkakuopalla. Teimme töitä lapioilla ja rautakangilla, jokusen kantopomminkin saatoimme käyttää. Koko päivä meni siihen, että saimme kolme kuutiota kuormattua Fordiin, kuorma piti toimittaa neljään mennessä. Tuolloin tie Öjaan oli minulle pitkä.

Silloiset ammattikuljettajat joilla oli liikennöintiluvat eivät myöskään olleet kovin innoissani minun toiminnasta; ajoinhan omalta hiekkakuopalta eikä minulla mitään lupia ollut. Kun vihdoin pääsin perille alkoi auto keittää. Tie oli kapea ja siinä piti auto kääntää. Ja vihdoin kun pääsin kuormanpurkupaikalle jäin jumiin hiekkaan. Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua sillä siinä tukin myös tien kaikilta ammattikuljettajilta, jotka myös ajoivat hiekkaa sinne. Eräs kuljettaja Alavetelistä kiersi ohitseni niin että hiekka pöllysi ja minä pohdin että mitähän tästä vielä tulee.
Kello kuudelta olin takaisin Kvikantissa ja menin välittömästi sänkyyn keräämään voimia seuraavalle päivälle, kello seitsemältähän meidän piti aloittaa uudelleen. Kaikki kuormat tehtiin käsin lapioilla.

Nyt on kohta kulunut kolmekymmentäkolme vuotta, monta päivää töitä ja murheita mutta myös ilon aiheita. Väittäisin että ensimmäinen päivä on ollut niistä kaikista raskain.

Jos joku sinä päivänä, kolmekymmentäkolme vuotta sitten, kun istuimme ja hieroimme autokauppaa Birger Björkqvistin kanssa olisi sanonut, että vuonna 1985 meidät valittaisi vuoden yritykseksi Kokkolassa, olisi se ollut mahdoton ajatus. Mutta niin on myös monet muut yritykset aloittaneet pienestä; aloittaessa ja kehittyessä on edessä pitkä tie. Siinä on hyvät puolensa. Voi paljon paremmin seurata kehitystä ja kysyntää töistä. Jatkuvaa vuoristorataahan se on ollut, sitä se vaikuttaa olevan myös tulevaisuudessa.

Viimeisenä haluan sanoa että niinä ensimmäisinä vuosina kun kuormasimme käsin auttoivat kaikki tilan miehet kun siihen aikaa oli. Maatilan työt vei paljon aikaa ja voimia. Minä ylistän isääni ja minun setiä jotka ovat tarvittaessa auttaneet. Vastineeksi tuli ostettua koneita helpottamaan maataloustöitä. Voisi melkein sanoa että ellei Öjalainen Björkqvist olisi ollut niin itsepäinen olisi ehkä pelkästään maatila ollut meidän leipätyö tänä päivänä. Kumpaakin toimea on kuitekin voinut kehittää sopusoinnussa.

Toivon että yrittäjyyttä tuetaan kaupungin puolelta myös jatkossa. Uskon, että siitä on koko meidän yhteiskunnalle hyötyä."

-Harry Tallqvist, tultuaan valituksi Vuoden Yrittäjäksi Kokkolassa vuonna 1985



Vahvuutemme